In Finnish: 33 vuoden mittainen ikävä

- Olisitko sä halunnut koskettaa isää, äiti kysyi.

Seisoimme ruumishuoneella. Isä arkussa. Kuolleena. Kauniisti puettuna.

Ehkä olisin halunnut, en uskaltanut ja nyt oli jo liian myöhäistä. Miksi se sitä enää kysyi? Automme seurasi mustaa ruumisautoa pitkin maalaiskylän teitä. Myöhemmin samana päivänä 10-vuotias siskoni meni takaisin kouluun. Opettaja pakeni takahuoneeseen itkemään.

Aikuisia suretti lasten suru, mutta kukaan ei sanonut sitä ääneen. Äiti oli ainoa, joka kysyi:

- Itkettääkö? Itke vaan, itku helpottaa.

Ja kyllä. Itketti. Itkettää vieläkin. 33 vuotta myöhemmin. Surkeimmalta tuntui silti siinä vaiheessa, kun ei enää itkettänyt yhtä paljon kuin aluksi. Vaan ikävä jäi. Vasta nyt ymmärrän, että se on elämän pituinen ikävä.

Olin 6-vuotias, kun isäni menehtyi akuuttiin leukemiaan. Hän oli toiminut pappina pienessä pirkanmaalaisessa kylässä, jossa kaikki tunsivat perheemme. Muutimme viereiselle paikkakunnalle, mutta sielläkin joku tuntematon mummo pysäytti minut ekaluokkalaisena matkalla koulusta kotiin ja kysyi:

- Kuinka te pärjäätte?

Ai kuinka me pärjäämme? No tietenkin pärjäsimme. Epätoivoisen reippaasti. Silti pakenimme ensimmäistä joulua risteilylle ja etelänmatkalle. Seuraavana kesänä lähdimme itärajalle tennisleirille, mutta sielläkin äiti kohtasi saunassa naisen, jonka mies oli kuollut syöpään.

Ihmiset tarkoittivat hyvää, mutta puhumisesta tuli äidilleni alussa taakka. Myöhemmin kukaan ei enää kysynyt. Ei enää siinä vaiheessa, kun puhumiseen olisi ollut tarvetta ja enemmän valmiuksia.

Suru helpotti, mutta ikävä jäi. Isän kuoleman kohtaa aina vain uudestaan. Marraskuu on kuukausista julmin. Ensin isän kuolinpäivä 2. marraskuuta, sitten pyhäinpäivä ja kolmantena vielä isänpäivä.

Muistutusten viidakossa sitä yrittää muistaa myös niitä hyviä hetkiä. Aiemmin suutuin, kun ihmiset kuulivat tarinani ja totesivat:

- Ai sä olit niin pieni. No et taida paljon muistaa isästäsi.

Myönnän, että he ovat osittain oikeassa. En pysty erottamaan asioita, jotka muistan itse ja sitä millaisia muistoja olen päässäni tehnyt kertomuksista. Toisaalta sillä ei ole mitään väliä.

Muistan hetkiä isän kanssa soutuveneellä kalassa ja banaanijogurtin syömisen sairaalan kymmenennen kerroksen huoneen ikkunalaudalla kaupungin valoja katsellen. Muistan jäätelöannokset, joita söimme, kun juhlimme isän pääsemistä vapaalle sairaalasta. Muistan sylin ja hymyn ja sen, ettei korkeisiin puihin olisi saanut kiivetä, mutta kiipesin silti.

Hyvää tulevaa isänpäivää isä! Kyllä me täällä pärjätään. Olisit tykännyt tän päivän fatbikelenkistä Geilossa.